Meikän elämässä on nyt tapahtunut niin paljon asioita, että ei pysty käsittämään. Toukokuun alussa oltiin hakuleirillä snautsereiden kera. Ihan kiva leiri. Mä hoitelin ekana päivänä aika tavallisen treenin kotiin. Tosin olivat maalimies pirulaiset menneet niin hyvin piiloon, että niitä joutui hiukan etsimään. Ehdin kyllä hieman viilentäytymäänkin pienissä ojantapaisissa, kun oli taas perinteisesti kevään ekat tosi lämpöiset päivät leirillä.

Tokana päivänä Kotiorja oli saanu päähänsä, että leikitään pelastuskoiraa. Eka maalimies oli puuliiterissä, hitsin hankalaa oli aluks löytää, kun hajut meni minne sattuu. Mutta löytyihän se sieltä ja ryömin oven alta hakemaan rullaa. Toka olikin kinkkinen. Haistoin ukon kyllä, mutta paikallistaminen oli taas vaikeaa. Lopulta kiipesin se koko höskän katolle (se oli joku kaivohuone rakennus, jossa katto alkoi maavallista suoraan). Kotiorja oli itsestään ylpeä, kun ei kiljassu, kun meikä kiipes, höh, eihän tuo ollu paha rasti, siellä katolla keikkua. Sain siellä varmistuksen aavistuksestani, kun haju tuli piipusta. Sitten riensin alas ja matkalla multa unohtui, että ukko oli jo löytyny, joten pienen hakuammunnan jälkeen löysin ukon uudelleen ja sain rullan. Yleisön, joka istui pihassa puutarhatuoleissa, riemuksi tein vielä näytölle mennessä pienen kurvauksen katon kautta. Kolmas ukko oli helppo, kun se oli muovisessa puutarhatarvikelaatikossa, taisi maalimies Hanna viettää siellä koko aamupäivän, kun kaikki halus sen piilon. Neljäs ukko oli myös helppo, se oli saunaneteisessä, sain hajun jo keskilinjalta.

Sitten me oltiin paimentamassa, mut taidan kertoa siitä joku toinen kerta.

Yhtenä päivänä käytiin lekurissa. Se inhottava elukkalääkäri, joka rääkkäs mua pari vuotta sitten, kun Onnin hammas oli osunu mun silmään, tutki taas mun silmiä. Pistin vastaan täysillä, Iitu valitti, että oon yhtä vaikea pidellä, kuin yks Elvis-kissa, jota se joutu kerran viemään lekurille. Silmät on kuulemma terveet, siellä näkyi vain vekki iiriksessä muistona siitä päivästä, kun luulin, että kuolin.

Oonkohan mä kertonu sitä teille? Meille tuli teineinä pieni kahakka Onnin kanssa ja mua sattu silmään niin paljon, että mä luulin kuolleeni. Makasin siinä liikkumatta kyljelläni maassa kuulemma tosi kauan, sitten kun mä huomasin, että en kuollukkaan, ni nousin ylös ja totesin, -hei, mä en kuollu. Mut sattu tosi paljon ja käytiin päivystävällä eläinlääkärillä. Sain sieltä lääkkeet. Eka yö meni ok, mut tokana osa iriksestä pullahti ulos. Sillon mä olin muuten oikeasti kipeä. No ei sille sitten mitään sunnuntaina tehty, vaan maanantai aamuna tuo edellä mainittu ell leikkas mun silmän. Olin aika kipeä neljä päivää ja Kotiorja hemmotteli mua. Mut sitten, kun tunsin taas olevani voimissani, ilmoitin kyllä kaikille siitä. Sai siinä Kotiorja tuta, kun mä tietty ajattelin, että jatketaan vaan samaa tahtia, niin kun et mä olen pomo ja se mun orja. No, eipä se niin sitten kuitenkaan jatkunut, vaan mut palautettiin ruotuun. (Tai siis niin annan tuon Kotiorjan ymmärtää..).

Ja nyt, mä en oo päässy kotiin yli viikkoon. Mä en jaksais enää olla reissussa ja yritän aina kiskoa täysillä kohti suzukia, että toi Kotiorja tajuais viedä mut kotiin. Me oltiin eka Kauhulan perheessä Onnin luona ja nyt ollaan oltu viikko savossa Roopen luona. Meidän tavaratkin on täällä, hiukan mua ihmetyttää. Ja Iitu touhuaa koko ajan vaan noitten tavaroiden kimpussa, eikä huomaa mua. Tai huomaa se sit, kun mä oikeasti haluan ja pöllin jonkun tavaran....johan tulee liikettä ja huomioo kerrakseen. Käytiin täällä Pieksämäen palveluskoirayhdistyksen kentälläkin yks ilta. Hieno on kenttä ja halli.